Surun anatomia

Pitkäaikaisin ystäväni kuoli viime viikolla. Olemme tunteneet toisemme lapsesta asti ja viettäneet tärkeimmät kehitysvuotemme yhdessä. Monta seikkailua mahtuu noihin vuosiin. Vaikka polkumme kulkivat erilleen aikuistuttuamme, säilyi ystävyytemme. Ajan myötä polkumme taas yhtyivät yhteydenpito oli aktiivisempaa.
Olen itkenyt ja pohtinut surun olemusta. Se tuntuu olevan kirjo monenlaisia tunteita ja varmasti jokaisella erilainen.
Aluksi suru aiheutti fyysisiäkin oireita; tuntui, että koko kroppaa särkee. Huomasin, että kipu johtuu enimmäkseen siitä, että tunnetta yrittää vastustaa. Kun antautuu surulle, kipu hellittää. Suru on surtava ja kyynelvirrat tyrehtyvät aikanaan.

Vähitellen olo helpottuu ja tilalle tulee lempeä haikeus. Enää ei ole häntä, jonka kanssa muistella nuoruutemme seikkailuja.

Nero on suhtautunut lohduttajan rooliinsa sellaisella vakavuudella, että on saanut minut välillä purskahtamaan nauruun kun sen uuttera kehräys- ja paineluterapia alkaa muistuttaa jo elvytystä. Aurinko paistaa, valo voittaa ja ilmassa tuoksuu jo kevät.

Mukavaa viikonloppua kaikille!