Keskellä metsää on hylätty talo, tai oikeastaan kokonainen maatila. Vuosien aikana sen rakennukset ovat rapistuneet, katot romahtaneet, piha ja pellot kasvaneet umpeen. Jotkin perennat jaksavat vielä kukkia viidakossa.
Aitat ja vajat ovat täynnä aarteita, jotka hiljalleen maatuvat. Talonpoikaisia huonekaluja, vanhoja astioita ja työkaluja joiden elämä päättyy tänne. Talolla on tarina, eikä se ole kovin onnellinen.
Joskus tämä kaikki on ollut uutta. Elämä on ollut toiveikasta ja touhukasta. Sitten hiljaisuus, unohdus - pitkä uni.
Tuntuu tosi surulliselta kun vanhat talot annetaan rapistua ja lahota noin. Kauniisti kirjoitit, kunnianosoituksena vanhalle talolle.
VastaaPoistaTuija, minulle tulee aina surullinen olo kun käyn tuolla. Ei rakennukset eivätkä puutarhat pärjää ilman huolenpitoa.
VastaaPoistaJoskus kanssa pysähdyn vastaavan edessä miettimään tarinaa hylätyille taloille, huoneille, portaille...miksi kummassa kukaan ei myynyt aikoinaan, antanut hyviin käsiin? Mikä on tarinansa?
VastaaPoistaKerään kanssa noita...hitsit, mitä ne nyt ovat...suppiloita, no, niitä joiden läpi on hyvä kaataa nestettä..heh
Hiiriperhekin...hyvin säilytit hermosi!
vilukissi, tila päätyi aikoinaan valtion omistukseen. Päästäkseen huolehtimasta paikasta virkamiehet julistivat sen luonnonsuojelualueeksi. Siitä alkoi unohdus ja rappio.
VastaaPoistaSuppiloita pitää olla, että nesteet menevät oikeaan paikkaan. :)