Kaalikoit aikoivat pistellä lehtikaalisatoni parempiin suihin. Paksoin kanssa luovutin jo alkukesästä, moniongelmainen öttiäisten herkku matkasi kompostiin, eikä takaisin tule.
Kaalejani en kuitenkaan ollut valmis uhraamaan vaan kävin sotaa kaalikoita vastaan aseinani jatkuva häirintä, nokkosvesi, raparperivesi, torjuvat kasvit, kuten rohtosamettikukka sekä toukkien manuaalinen hävittäminen.
Vaikka tilanne ajoittain näytti toivottamalta jatkoin sinnikkäästi. En ollut ongelman kanssa yksin, apunani hääri suuri joukko muurahaisia ja hämähäkkejä, pikkulinnutkin tarjosivat auliisti apuaan.
Häirittäessä toukat hyppäävät langan varassa maahan, tai alemmalle lehdelle, kuin taidokkaat ja ovelat ninjat. Miten mato voi olla niin ketterä? Muurahaiset oppivat pian päivystämään kaalien juurella ja kun minä ravistelin lehtiä ne hyökkäsivät putoilevien toukkien kimppuun. Sodassa kaikki keinot ovat sallittuja.
Enää ei kaalikoit lentele kasvimaalla.
Olen jo kuivannut suuren määrän lehtikaalia talven varalle ja nauttinut sitä tuoreena vihersmoothieissa ja kasvispadoissa. Satoahan voi korjata pakkasiin asti.
Kirppojen uusi sukupolvi yrittää sinnikkäästi vielä käydä kaalin kimppuun, mutta se on niille jo liian suuri pala, niiden on tyytyminen kirpeään krassiin.
Sen verran kärsin sotaväsymyksestä, että ensi vuonna laitan kaalintaimet harson alle kasvamaan.
Lämpimästi tervetuloa Autuaan olon piiriin, Seijastiina!