Sain Pionilta herkistävän haasteen: Lapsuuden puutarhamuistot. Kiitos tästä muisteluhetkestä, oli jännittävää palata lapsuuteni puutarhaan.
Tässä on varhaisempia kuvia minusta, ilmeisesti ensimmäinen syksyni. Äidin sylissä ihmettelen omenaa.
Lapsuudenkotiani ympäröi suuri puutarha. Talo oli korkealla mäellä ja rinne oli kivillä porrastettu puutarhaksi. Siinä oli omena ja marjatarhan lisäksi suuri kasvimaa.
Isän avulla yritän itse poimia omenaa. Isäni oli luontoihminen, hän metsästi, kalasti, poimi sieniä ja marjoja ja opetti minullekin jo varhain kasvien ja eläinten nimet.
Puutarha oli tärkeä osa perheemme elämää ja siitä saatiin vuoden juurekset, mehut ja hillot. Nälän yllättäessä kesken leikin käytiin kasvimaalla poimimassa herneitä ja mansikoita tai pensaasta marjoja. Omenapuita oli paljon ja niiden hedelmiä jaettiin auliisti halukkaille. Koulussa ilmoitin kaikille, että meiltä saa tulla hakemaan omenoita ja niin sato tuli korjatuksi talteen.
Minua ei ole koskaan pakotettu tekemään puutarhatöitä, mutta muistelen tehneeni niitä ihan mielikseni äidin ja mummun apuna. Nyt olen siitä kiitollinen, sillä monta asiaa tuli opittua puutarhanhoidosta.
Mummun kanssa. Näitä kuvia on kokonainen sarja, ilmeisesti kotiin on pyydetty tai sattumalta tullut joku kuvaamaan minua.
Muistan, että mummu kasvatti ainakin ruskoliljoja, harmaamalvikkia ja valtavasti syysleimuja, joita hän kutsui floxeiksi (Phlox paniculata). Niiden tuoksu on syöpynyt hajumuistiini.
Myös ruusupensaita ja kivikkokasveja mummu oli istuttanut pihaamme.
Nuo mäelle johtavan pihatien reunalla kasvavat koivut olivat aikuistuessani jo hurjan suuria.
Tämän kuvan olen esitellyt täällä ennenkin. Vähän vanhempana serkkuni kanssa kotipuutarhassa. Kivipenkereellä kasvaa köynnöskrassia. Penkereen päällä oli syreeniaita ja sen takana talo.
Äitini oli viherpeukalo ja kasvatti paljon kukkia. Ihmiset suuntasivat
usein iltakävelynsä niin, että voivat matkalla ihailla puutarhamme
kukkaloistoa. Jos vieraat pääsivät juttusille puutarhurin kanssa,
jatkoivat he usein matkaansa kukkakimppu mukanaan.
Tämä kuva on naapurin pihalta, siinä keväällä kuollut ystäväni Ippa haravoi. Kuva on otettu ensimmäisellä omalla kamerallani, joka oli maailman yksinkertaisin pieni muovilootakamera ilman mitään säätöjä.
Kerran sadonkorjuuaikaan ryhdyimme Ipan kanssa leikkimään ravintolaa. Muistan pimeän syysillan, olimme tehneet tulet naapurin puutarhaan ja kattaneet pöydän kauniisti. Minä olin asiakas ja Ippa kokkasi minulle tunkiolta keräämistämme hylkiöporkkanoista ja muusta romppeesta gourmet-ateriaa ruosteisessa peltipurkissa. Taisin olla nälkäinen tai sitten vain eläydyin liikaa rooliini ja söin oikeasti kärähtänyttä herkkua. Oksensin koko yön, mutten uskaltanut kotona kertoa, mistä tautini johtuu.
Lapsuudessa puutarha oli itsestäänselvyys, sitä ei osannut erityisesti arvostaa. Välillä en ymmärtänyt miksi vierailijat niin kovasti kohkasivat puutarhan kauneudesta ja ihanuudesta. Nyt kyllä ymmärrän.
Vastaan näihin haasteisiin niin viiveellä, etten ojenna tätä erityisesti kenellekään, mutta jos joku haluaa kertoa lapsuutensa puutarhamuistoista niin ottakaa koppi.
Iloista joulunodotusta kaikille!
2 tuntia sitten
Varhaiset luontokokemukset ja puutarhamuistotkin kantavat varmasti aikuisuuteen asti. Meillä ei ollut omaa pihaa, mutta parhaan kaverini perheellä oli siirtolapuutarha ja minut otettiin sinne mukaan muutaman kerran. Se oli suorastaan maanpäällinen paratiisi. Ikinä nähnyt niin upeaa kasvimaata! Olin aivan häikäistynyt!! Papalla oli hieno, mutta ei ihan niin komea kumminkaan.
VastaaPoistaKun menin kouluun, oli minulla jo suuri tietopankki luonnosta. Luonnostaan opin myös tarkkailemaan millaisissa olosuhteissa mikin kasvi viihtyy, siitä on ollut paljon hyötyä sieni- ja marjaretkillä. Lapsuuden luontoelämykset ovat hyvin merkityksellisiä.
PoistaTämä oli niin ihana postaus! <3
VastaaPoistaNyt ymmärrän, että olet saanut puutarhataitosi ja estetiikan tajun kyllä ihan verenperintönä.
Tuohon aikaan hyöty meni yleensä kauneuden edelle ja äitisi oli todella edelläkävijä, kun ymmärsi kauniin puutarhan päälle.
Minun mummoni sanoi myös syysleimuja floxeiksi. Moni muukin kasvi taipui hauskasti monesti ruotsinkielestä suomeksi. Kehäkukkakin oli rinkelumma.
Olipa ihanaa myös, että olit löytänyt aiheeseen sopivat vanhat kuvat.
Mukavaa joulunodotusta!
Kiitos, Riina! Lapsena imee oppia luontevasti kuin itsestään. Totta, että hyötynäkökulma oli tuolloin tärkein. Koristekasveja ei varmaankaan ollut niin paljon saatavilla kuin nykyään. Joka kesä äitini kuitenkin istutti pihan reunalle monta metriä pitkän orvokkipenkin, josta poimittiin kukkakimppu vieraisille lähtiessä.
PoistaIhanat muistelot!
VastaaPoistaMeillä äiti ei ollut mitenkään puutarhaihminen, mutta äidinäiti kyllä oli. Lähinnä hänkin kasvatti syötävää...oli kaalia ja sipulia ja perunaa. Sipulian varsia kävin aina napsimassa...herkkuani jo lapsena..:)
Hih, luin kommenttisi ennen kuin lähdin kauppaan ja oli ihan pakko ostaa sipulinvarsia (kevätsipulia). Yksi veljistäni rouskutti myös sipuleita kuin omenia.
PoistaIhana, kaunis postaus <3 Ihan herkistyttää <3
VastaaPoistaOli ihanaa palata lapsuuteni puutarhaan, jonka ympäröimänä kasvoin aikuiseksi. Tunsin jokaisen kolon, kiven, kasvin ja monia hienoja leikkejä on tuolla leikitty.
PoistaIhana postaus. Taidat olla äitisi tytär näissä puutarhahommissa.
VastaaPoistaMultasormi on periytynyt 😊
PoistaOlipa ihana postaus!
VastaaPoistaKiitos, oli mukavaa muistella.
Poistaihania muistoja! Minullakin on jäänyt syysleimujen tuoksu mieleen lapsuudesta, mummin puutarhasta:)
VastaaPoistaSyysleimujen tuoksu omassa puutarhassa tuo aina mieleen mummun floxit. :)
PoistaIhan totta lapsuudessa kesäpaikan puutarha oli kyllä itsestäänselvyys, nyt se on niin kaunista katseltavaa. Ihania nostalgiakuvia ja omalla mummilla oli aina tuollainen kotimekko päällä kotona myöskin. <3
VastaaPoistaMukavaa joulun odotusta Cheri <3
Kiitos, Tiia! Luulen, että tarkoitus oli ottaa kuvia minusta, sillä olen ainoa, joka on pukeutunut kuvausta varten :) Mutta en tainnut viihtyä kameran edessä yksikseni.
PoistaKivoja kuvia ja ihania muistoja. On suuri rikkaus saada kasvaa puutarhan ja luonnon sekä niitä arvostavien ihmisten ympäröimänä.
VastaaPoistaElämässäni on ollut paljon hyötyä siitä, että olen kasvanut luontoyhteydessä. Opettajani oli varma, että minusta tulee biologi, mutta ei tullut :)
PoistaOnpa ihana postaus! Ei ole epäilystäkään, keneltä olet perinyt puutarhataitosi.
VastaaPoistaMinunkin mummini puhui aina floxeista. Se taisi olla yleinen nimi syysleimuille. Myös tokruususta mummu puhui ja tarkoitti sillä salkoruusua.
Minua ei ainakaan haittaa, vaikka haasteet toteutetaan paljonkin jälkijunassa. Niitä on aina kiva lukea ja sinulla on lisäksi taito toteuttaa haasteetkin aina niin tyylikkäästi.
Voi, kiitos! Näitä haasteaiheita pitää aina vähän aikaa kypsytellä :) Puutarhataidot ovat oiva perintö, vaikken sitä lapsena ja nuorena tainnut ymmärtää.
PoistaUpeita kuvia ja muistoja sekä hienoa kerrontaa menneisyydestä.
VastaaPoistaVanhat kuvat kantavat paljon muistoja, niitä voisi selailla useamminkin.
PoistaIhanan verenperinnön olet saanut. Taito ja into taitaa vain karttua sukupolvesta toiseen. Minun on harmikseni tunnustettava, ettei minulla ole lapsuuden puutarhaa ensinkään. Ei siis mitään varhaisia puutarhamuistoja. Vietin eräänlaista mustalaiselämää lapsuuteni muuttaen paikasta toiseen kymmeniä kertoja. Ei ole siis mitään paikkaa, josta voisin sanoa olevani kotoisin.
VastaaPoistaAsuin aikuiseksi asti samassa paikassa, siksi kai olen aina ollut haluton muuttamaan. Vaikka ajoittain olen viettänyt kiertolaiselämääkin, on aina ollut jokin pysyvämpi tukikohta.
PoistaEikä! Aivan ihanat kuvat ja koko postaus! <3
VastaaPoistaKiitos, Marketta!
PoistaIhana kirjoitus ja kuvat mainioita, aaikansa edustajia. Voi kun kaikilla lapsilla olisi tuollainen tausta luontoon ja sen tuomiin iloihin. Olet onnistunut kuvaamaan lapsuutesi kauniisti, kiitos sinulle!
VastaaPoistaMuistoissa lapsuus on pelkkää päivänpaistetta :)
PoistaTuohon aikaan pikkukaupungin reunalla luonto oli aina lähellä, metsä oli leikkipaikka ja kavereita ympärillä. Enin osa vapaa-ajasta vietettiin ulkona. Oli myös turvallista, lapset saivat puuhata omia aikojaan.
Varmasti upea paikka, hyvin muistat puutarhan. Minulla on haaste työnalla. Ehkä saan sen aikanai valmiiksikin.
VastaaPoistaLapsuuden paikat jäävät hyvin mieleen.
PoistaPuutarha on teillä sitten verissä. Meillä oli ennemminkin piha. Niin lapsuuden kotona kuin nytkin. Minulta puuttuu kai se viherpeukalo. Osaan kuitenkin ihastella, hyvä sekin.
VastaaPoistaVarmaankin lapsuudessa on syttynyt kipinä puutarhurointiin, mutta paljon olen oppinut kantaoään kautta ja tekemällä. Intohimo asiaan vie aina pitkälle.
PoistaIhana postaus!
VastaaPoistaKiitos, Maarit!
PoistaVoi miten upeita, ihastuttavia kuvia muistojen kera. Kiitos, että jaoit ne meille ♥
VastaaPoistaOli mielenkiintoista muistella lapsuuden puutarhaa ja kiva jakaa nämä muistot.
PoistaIhania kuvia ja muisteluita!
VastaaPoistaKiitos, olen tainnut tulla muisteluikään :)
PoistaOi ihania lapsuusmuistoja.Minä pidin eniten teidän pihassa Raitasenpolulla niistä kalliolla olleista vesilammikoista ja sammaleista.ne olivat kuin japanilaista puutarhasta.Nyt ymmärrän ettei isäsi oikein pitänyt että siellä leikittiin.
VastaaPoistaKallio toi oman leimansa pihapiiriin ja lammikot olivat kivoja vesileikkeihin. Minä en muista, että siellä olisi kielletty leikkimästä. Olisiko leikki joskus häirinnyt seinän takana nukkuvaa isääni, hänellähän oli kovin epäsäännölliset työajat. Kallion ja kiviaidan yli kuitekin kipaistiin aina naapuriinkin. Ja metsä talon takana tarjosi meille paljon leikkimahdollisuuksia, kuinkahan monta majaa mekin rakensimme :) Teidän taloa ei enää ole olemassakaan ja maisema on muutenkin muuttunut aikalailla.
PoistaMukavaa että tartuit haasteeseen, puutarhanhoito kulkee teillä perintönä!
VastaaPoistaTämä oli mukava haaste, kiitos tästä muisteluhetkestä.
Poista