22.7.2011

Satu-Ruijan maa

Otsikon olen lainannut Arvi Järventauksen samannimiseltä kirjalta (1920). Ruijassa (Finnmark) asuu suomalaisvähemmistö, kveenit. Pykeijan kylässä voi vielä kuulla suomenkieltä. Suomalaisia on ollut alueella 1700-luvulta lähtien. Runsaampaa muutto Ruijaan oli 1800-luvun jälkipuoliskon nälkävuosina, nälänhätää ja tartuntatauteja pakoon. Kertomukset valtavista kalansaaliista sai väen lähtemään kohti pohjoista.



Kirkkomailla huomaa, että meri on koitunut monen kohtaloksi.


Tämä outo, kasvihuonetta muistuttava rakennelma autiolla rannalla on pirullinen ansa. Tällä on ilmeisesti pyydystetty lintuja, sillä katon syvennyksessä on aukko, muu on verkotettu. Kun ansaan eksynyt linty yrittää pakoon sen on vaikea osua aukkoon. Ensimmäisen kerran kun törmäsin tähän toistakymmentä vuotta sitten, sisällä oli raatoja ja kaloja syöttinä. Jätin silloin oven auki ja aina kun liikun seudulla käyn tarkistamassa, että ovi on edelleen avoinna. Pyydystä ei ole käytetty ensitapaamisemme jälkeen, se seisoo rannalla julmuuden unohdettuna  muistomerkkinä.
Lähettänyt Cheri klo 07:00
Tunnisteet: ,

4 kommenttia:

  1. vilukissi22.7.2011 klo 9.01.00

    Aivan ihania kuvia ja juttuja! Tuli kummallinen olo tuonne jonnekin sisälleni...olet osannut kuvata kuvissa jotai tosi tosi suurta...jylhyyttä, ikiaikaista oloa,karua kauneutta, tarinoita. Tarinoita oli paljon kuvissasi! Sulla on kyllä sellaiset silmät, että löydät luonnosta aina jotain, katsovat ne sitten taivaalle tai ja maanuumeniin. Vai voi jäämerellä olla noinkin kuumaa. Itse en matkustele yhtään, jotenkin se on vain jäänyt ja olen muuttunut araksikin (vaikka ei uskoisi) nautin suunnattomasti kertomuksistasi ja kuvistasi! Silmäsi ovat "näkevät"!

    VastaaPoista
  2. Cheri22.7.2011 klo 11.38.00

    vilukissi, kiitos hienosta kommentista! Mukavaa jos kuvat ja jutut liikauttavat jotakin muissakin. En minäkään enää paljon matkustele, mutta kerran vuodessa on päästävä pois kotoa, jotta voi katsoa elämäänsä vähän kauempaa.

    VastaaPoista
  3. Maria22.7.2011 klo 23.49.00

    Yhdyn edelliseen, osaat ihmeellisellä tavalla kuvailla ja kuvata asioita. Upeat maisemat ja ihailtavaa, että olet lähtenyt matkaan aivan yksin. Mahtavia aarteita olet taas kerran löytänyt ja tuo ketunpoika on jotain kerrassaan mainiota. Minäkin koin taas kerran, että mieli oli pesussa ja elämä asettui matkalla oikeaan asentoon ja kokoluokkaan. Kettua emme nähneet, mutta sopuleita, sammakoita, sisiliskoja, kuukkeleita, metsoja ja tietenkin poroja... ja niin, rinkasta ruisleipää varastavan hiiren!

    VastaaPoista
  4. Cheri23.7.2011 klo 9.35.00

    Maria, eikös ole niin, että tunturissa saa kosketuksen ihmisenä olon perusasioihin. Johonkin pilaantumattomaan, enkä tarkoita tässä puhdasta ilmaa ja ympäristöä. Onneksi vain hiiri on oppinut hyödyntämään "turisteja", eikä ruokaa etsivä susi tai karhu. :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)