Adoptio

Kissahistoriikki osa 3
Villikissat pääsivät sivistyksen pariin, mutta olivat edelleen arkoja, eikä niihin saanut koskea. Jossain vaiheessa Nero pääsi luikahtamaan ulos eikä uskaltanut tulla takaisin sisään. Etsin sitä, mutta kissasta ei näkynyt jälkeäkään. Jätin oven yöksi auki ja laitoin kuistille ruokaa, mutten tiennyt kuka sen kävi syömässä. Keksin laittaa ruokalautasen suuren hiekkalaatikon keskelle ja helpotuksekseni näin aamulla pienet kissantassun jäljet hiekalla. Hankin loukun ja viritin sen kuistille. Ruoka oli kadonnut, mutta loukku ei lauennut, nerokas kissa asialla. Suljin kaksi pentua saliin ja pidin ovia ulos auki yötä päivää. Kolmen yön kuluttua Nero ilmestyi epävarmana sisään. Kun se kohtasi sisaruksensa nämä murisivat sille kuin vieraalle kissalle, mutta kohta jo painittiin iloisesti. Riemukseni eräs kissansa hiljattain menettänyt ystäväni kertoi, että hän on päättänyt adoptoida kaksi pennuista. He kävivät katsomassa pentuja ja päätös lyötiin lukkoon, olisi ollut vaikea luovuttaa pentuja täysin vieraalle ja minusta oli hieno ratkaisu, että kaksi pääsi samaan kotiin. Ajattelin, että Nero pärjää yksinkin mutta nuo kaksi onnettomampaa tarvitsevat kaverin ja niin Svante ja Mörkö muuttivat uuteen kotiin, taisi olla joulukuun alku. Ihan ongelmitta ei muutto tapahtunut, sillä kissojen pyydystäminen sisätiloissa oli vaikeaa.

Pelkäsin, että Neroa alkaa vaivata eroahdistus, mutta kissanviikset. Kun sisarukset lähtivät, Nero sanoi: Vihdoinkin kahden ja alkoi tuttavallisemmaksi. Olin etsinyt sillekin kotia, mutta hän oli päättänyt jäädä. Enkä aiemmasta päätöksestäni huolimatta olisi pystynyt enää luopumaan ystävästäni. Tästä alkoi kissankesytysoperaatio, joka jatkui muutaman vuoden. Luottamus kehittyi vähitellen. Ohjelmassa oli leikkiä, ruokintaa,  sylissäpitoa ja puhelua joka päivä. Nerolla oli ristipaineita, siitä oli ihanaa köllötellä sylissä, mutta samalla se oli varovainen ja peloissaan. Se halusi luottaa, mutta vaisto kehoitti varomaan. Minä sain paljon huomiota, kaikki mitä tein oli kissasta suurenmoisen mielenkiintoista, teimme siis kaiken yhdessä. Päiväni kuluivat kissaa katsellessa, ihailin sen eleganssia ja siisteyttä.

Ensimmäinen talvi ulkoiltiin valjaissa ja tutustuttiin ympäristöön. Keväällä saattoi fleksin jo irroittaa ja Nero kulki mukanani metsissä. Yksin kissaa ei vielä voinut päästää ulos.
Jonkin verran olen kouluttanut koiria ja ajattelin yhteisten puuhien merkeissä opettaa Nerolle jonkin tempun. Taas olin ällikällä lyöty siitä miten nopeasti kissa tajuaa asioita. Nero oppi istumaan ja läppäämään yläviitosen kun sille sanoo: Istu, pist viis! Sovimme myös että tietynlainen rykäisy minulta tarkoittaa: ei saa tai kielletty. Tämä toimii edelleen. Herkkätunteista kissaa piti ohjata hellävaroen, mutta rajat piti kuitenkin asettaa.
Kesällä koitti vaarallinen vapaus. Jossain vaiheessa kissa katosi muutamaksi päiväksi ja olin huolesta sairas. Kun se ilmaantui kotiin, huomasin, että kynnet olivat kuluneet aivan nysiksi. Paljon myöhemmin kuulin, että eräs naapuri oli sattumalta löytänyt sen rannalla lojuvasta katiskasta ja päästänyt vapauteen. Kesä sujui mukavissa merkeissä. Syksyllä Nero söi rotanmyrkkyä nauttineen hiiren ja oli ihan kiikun kaakun. Onneksi huomasin nopeasti, että kaikki ei ole kohdallaan ja ihanan henkilääkärinsä Tuulan ja intensiivisen kotihoidon avulla kissa selvisi tapaturmasta ilman vaurioita.

Rokotus- tai antibioottipiikin jälki tulehtui, potilasta ei haitannut side kaulassa

Toipumisesta ei kulunut kauaakaan kun Nero taas katosi ja tiesin, että jokin on hullusti. Etsin kissaa, kävin läpi rannoilla lojuvia katiskoita ja suljin aika monta nielua, ne ovat ansoja muillekin eläimille. Tarkastelin läheisen tien vieriä, peläten, että kissa on jäänyt auton alle. Kävin naapureissa kyselemässä ja patistelin koko kylän isännät käymään supiloukuillaan. Loukuissa on syöttinä kalaa ja Nero on sille kovin perso. Moni sanoi, että kissat nyt kuljeskelevat ja voivat viipyä pois pitkiäkin aikoja, mutta minä olin aivan varma, että Nero ei ole vapaaehtoisesti poissa ruokakuppinsa luota. Pian kierrokseni jälkeen, neljä-viisi päivää kateissa ollut kissa ilmestyi kotiin heikossa kunnossa. Olin keittiössä tankkaamassa etsintöjen välillä ja luulin jo näkeväni näkyjä kun kissa äkkiä seisoi keskellä lattiaa. Menimme Tuulan luo nesteytykseen ja samalla otettiin verikoe, joka paljasti, että kissa on kuivunut ruoan ja juoman puutteesta, mutta muuten terve (ei jälkiä myrkkyvaurioista). Nero oli ilmeisesti ollut loukussa. Ajattelin, että kyllä kissan pito on raskasta ja huolia täynnä.
Neljännen pennun kohtalokin selvisi surullisella tavalla. Siivoilin pentukodin viereisessä yläaitassa ja nurkasta pärekorin takaa löytyi muumioitunut kissanpentu. Vaikka kolmen pennun ilmestyessä etsin aitat läpikotaisin neljättä en ollut huomannut pientä vainajaa. Löydettäessä se oli nukkunut siellä jo muutaman vuoden. Tuli raskas olo. 

Onneksi Nero on vanhetessaan myös viisastunut ja oppinut seikkailuistaan, hän ei mene kahta kertaa samaan vipuun. Kissa viihtyy nykyisin kotikonnuilla enkä menetä mielenrauhaani vaikken näe sitä koko päivänä. Nero on edelleen arka vieraiden ihmisten suhteen. Pitkään jotkut vitsailivat, että minulla on mielikuvituskissa kun kerroin tarinoita Nerosta, jota kukaan ei ollut onnistunut näkemään.
En halunnut kissaa, mutta nyt on vaikea ymmärtää, miten olen voinut elää vuosia ilman. Nero on opettanut minulle paljon. Kissalla on viisautta vaikka muille jakaa ja jo vuoden vanhana häntä pyydettiin Askel-lehden kolumnistiksi. Hän jatkaa jo viidettä vuotta aitanparvi-filosofointiansa ja kertomuksia maalaiselämästä. Kissa voi puhua vaikeistakin aiheista, jotka ihmisen ilmaisemina saattavat aiheuttaa vastustusta. Nero siis ansaitsee elantonsa ja hän myös sponsoroi lähikaupungin eläinsuojelukeskuksen kissaosastoa ruokalahjoituksin. Pääbisneksenä on kuitenkin kotiterapeuttina toimiminen ja jyrsijäkannan kurissapito.
Tässä oli mustan Prinssin tarina, seikkailut jatkuvat.

Tervetuloa Autuaaseen oloon Jaana Mäkelä!